Metsien sertifiointi ja metsäluonnon monimuotoisuus

Etelä-Suomen metsistä on suojeltu niin vähän, vain muutama prosentti, että metsiensuojelun kestävyysvaje uhkaa jättää kaikki muut kestävyysvajeet varjoonsa. Talousmetsien avainbiotoopit ja säästöpuut ovat metsätalouden kosmetiikkaa, niin ohuelti levitettyä monimuotoisuuden ”suojelua” että tulos jää olemattomaksi. On kuvaavaa, että vaikka suomalaisen yhteiskunnan uskotaan selviävän tiedon ja osaamisen turvin, avainbiotoopit ja säästöpuut nostettiin talousmetsien suojelun keinoiksi ilman minkäänlaista tutkimustietoa niiden todellisesta ekologisesta merkityksestä.

METSO-ohjelmalla ostettavat ja Luonnonperintösäätiön suojelemat metsiköt ovat pääosin yli 10 ha kokoisia. Tämän kokoiset metsiköt ovat niin isoja, että ne säilyttävät monien lajien paikalliskantoja vuosiksi eteenpäin. Ongelma vain on, että tällaisia metsiköitä pitäisi olla paljon tiheämmässä, jotta lajien tulevaisuus olisi turvattu pidemmän ajan kuluessa. Onneksi tuhannet metsänomistajat ovat jättäneet metsänsä hakkaamatta ilman METSOakin, ja toivottavasti jättävät yhä edelleen. Tällaisessa tilanteessa Etelä-Suomen metsäluonto roikkuu löysässä hirressä, mutta parempi sekin kuin tulla hirtetyksi.

Uutistietojen mukaan UPM on siirtymässä FSC-sertifioinnin piiriin. Tätä on pidettävä myönteisenä tietona, mutta samalla on syytä kysyä miten tehokkaasti FSC-sertifiointi vähentää metsäluonnon köyhtymistä. Suojelun kannalta merkittävä vaatimus on jättää 5 % sertifioidusta metsämaasta metsätalouden ulkopuolelle. Tämä näyttää kuitenkin paperilla paremmalta kuin mitä se on todellisuudessa, sillä tähänkin liittyy suojelupanostuksen pirstoutumisen ongelma.

FSC-sertifioidussa metsässä 5 % suojeluosuuteen voidaan laskea kaikki vähäisetkin laikut, jotka on jätetty metsätalouden ulkopuolelle FSC-standardin indikaattoreiden toteuttamiseksi. Lista suojelluista kohteista on pitkä, mutta käytännössä 5 % saadaan kokoon sellaisista marginaalisista paloista, joiden merkitys suojelulle on vähäinen.

Miten FSC-standardin edellyttämä 5 % suojeluosuus sitten pitäisi toteuttaa? Minusta yksinkertaisin, läpinäkyvin ja suojelun kannalta ehdottomasti paras lähtökohta olisi, että tuo 5 % valitaan vain ja ainoastaan suojeluvaikutuksen maksimoimiseksi. Toisin sanoen, 5 % saa sijaita yhtenä tai useampana alueena missä tahansa sertifioidulla metsäalueella, ja valinnan suorittaa, tavalla tai toisella, suojelutehon maksimointiin pyrkivä taho. Käytännössä suojeluun tietysti valittaisiin mahdollisimman luonnontilaisen kaltainen ja yleensä runsaspuustoinen osa sertifioitua metsää. Suojeluun valittavat alueet olisivat pääsääntöisesti 10 ha kokoisia tai suurempia.

Entä onko 5 % suojeluosuus riittävä? Vastaus on yksiselitteisesti ei. Tosin Etelä-Suomen nykyisessä metsiensuojelutilanteessa 5 % on askel oikeaan suuntaan – jos siis 5 % voitaisiin valita siten, että sillä saavutettaisiin mahdollisimman suuri suojeluvaikutus. YK:n biodiversiteettikokouksessa Nagoyassa lokakuussa 2010 sovittiin kuitenkin paljon mittavammasta suojelutavoitteesta vuoteen 2020 mennessä, 17 % maalla ja 10 % rannikko- ja merialueilla. Näissä luvuissa ovat toki mukana kansallispuistot ja muut viralliset suojelualueet, mutta Etelä-Suomen metsäluonnon osalta kansallispuistoilla ei ole suurta merkitystä, koska niiden pinta-ala on niin vähäinen. Ylipäätään on valitettavaa, jos Nagoyan tavoite kuitataan Suomessa Lapin suojelualueilla. Ne eivät turvaa edustavasti Suomen luonnon säilymistä. Suojelualueiden edustavuus ja maantieteellinen kattavuus on kuitenkin osa Nagoyan sopimusta.

Etelä-Suomen nykytilanteen tuntien 17 % suojeluosuus tuntuu utopistiselta tavoitteelta, vaikka juuri tällaista kunnianhimoisuutta tarvittaisiin jos todella haluamme pysäyttää monimuotoisuuden häviäminen vuoteen 2020 mennessä. Minä olen hahmotellut lähestymistapaa, jonka avulla voitaisiin saavuttaa haluttu suojelutavoite Etelä-Suomen kaltaisella alueella, missä ei ole enää jäljellä yhtenäisiä isoja alueita suojeltavaksi (Hanski, I. 2011. Habitat loss, the dynamics of biodiversity and a perspective on conservation. Ambio 40: 248-255).

Ajatuksen lähtökohtana on sukupuuttokynnyksen käsite. Jotta suojelu johtaisi toivottuun tulokseen, suojellun metsän pinta-alan täytyy ylittää lajien sukupuuttokynnys niin suurella alueella, että sillä voi säilyä elinvoimaisia kantoja. Sukupuuttokynnyksen arvo vaihtelee lajista toiseen, mutta suojellun metsän osuus tulisi asettaa tasolle, joka säilyttää suurimman osan ekologialtaan vaativimmistakin lajeista. Monet tutkimukset osoittavat, että tällainen raja-arvo on noin 30 % pinta-alasta. Tällainen suojelusouus koko Etelä-Suomen osalta olisi epärealistinen, mutta voitaisiin menetellä siten, että kolmasosa maan pinta-alasta rajattaisiin monikäyttöalueiksi, joiden alueella kolmasosa metsästä jäisi teollisen metsätalouden ulkopuolelle. Näin ollen metsätalouden ulkopuolelle jäisi noin 10 % (0.3 x 0.3) koko metsämaan pinta-alasta. Sopiva yhden monikäyttöalueen kokonaispinta-ala olisi vähintään 10,000 ha, millä alueella suojeltu metsä voisi esiintyä muutaman sadan metsikön verkostona.

Tällainen lähestymistapa, kolmannes kolmanneksesta suojeluun, olisi käsitykseni mukaan paitsi mahdollisuuksien rajoissa myös kustannustehokas. Jos kolmannes koko Suomen metsistä olisi edellä kuvatun kaltaisia monikäyttöalueita kautta maan, suojellut alueet muodostaisivat niin kattavan verkoston, että lajiston siirtyminen ilmaston muuttuessa tulisi mahdolliseksi. Metsien ekosysteemipalvelut tulisivat kokonaisuudessaan lähelle ihmisiä. Olisimme ottaneet merkittävän askeleen kohti kestävämpää suhdetta oman maamme metsiin.

Prof. Ilkka Hanski

Kirjoittaja on Luonnonperintösäätiön hallituksen jäsen.

 

Kommenti Ilkan kirjoitukseen

Kirjoittanut Anonymous Ti, 04/19/2011 - 14:52.

Ilkka Hanski käsittelee FSC-sertifiointijärjestelmää ikään kuin se olisi valtion luonnonsuojeluohjelma. FSC ei ole suojeluohjelma eli se ei ole korvike Etelä-Suomen metsien suojelualuepuutteiden korjaamiselle. FSC-sertifiointiin vedoten ei olla lakkauttamassa Suomen metsien virallista, hallinnon koordinoimaa suojeluohjelmaa.

FSC sertifiointi ei kuulu siis valtion hallinnon alle eikä hallinto ole sertifioinnin osapuolena. Kyseessä on vapaaehtoinen järjestelmä. Jos metsänomistaja ei liittyisi tähän ohjelmaan, ei edes tätä Hanskin
kritisoimaa 5 % suojeltaisi (kyseisellä kohteella), vaan useimmiten hakattaisiin. Mielestäni on aikamoinen saavutus, jos talousmetsästä suojellaan 5 %, jota muuten missään nimessä ei suojeltaisi. Siinä on lisäarvo, "ADDED VALUE".

Huomattavinta on, että veronmaksajat eivät kustanna tätä 5 % suojelua, kuten METSO-ohjelmassa, vaan metsän omistaja tekee sen omalla päätöksellä/kustannuksella. Jos FSC saavuttaisi suuren suosion suomalaisten maanomistajien joukossa, kyseessä olisi veronmaksajien kannalta erittäin kustannustehokas metsiensuojeluteko.

Järkevä keskusteluavaus on toki se, paljonko FSC todellisuudessa hyödyttää, vaikka maalaisjärjellä monimuotoisuushyötyjen täytyy olla merkittäviä, mikäli vain sertifiointi saavuttaisi suuren suosion. Ruotsissa on jo useampi tutkimus meneillään/ käynnistymässä, sillä sertifikaatti on ollut Suomea pitempään käytössä ja suositumpi. Tutkimusta hyödyistä voi siellä jo tehdä. Itse asiassa Suomessa on toistaiseksi niin vähän FSC-sertifioitua metsää, ettei ohjelmalla ole voinut olla vaikutusta Suomen metsien tilaan. Viime vuonna neuvotellut uudet kriteerit ovat ympäristöjärjestön näkökulmasta kohtuulliset, joskaan eivät täydelliset. Toivoisin silti mahdollisimman metsänomistajan liittyvän järjestelmään. Samalla METSO-ohjelman rahoitusta on lisättävä virallisen metsiensuojeluohjelman toteuttamiseksi.

Margus Ellermaa
Kirjoittaja on BirdLife Suomen edustaja kansallisessa FSC-yhdistyksessä, ympäristökamarissa. Kirjoitus ei ole yhdistyksen virallinen näkemys.

Vastaa