Kirjailijatapahtuma Tampereella Vanhan kirjastotalon Musiikkisalissa sunnuntaina 23.4.2006

Teksti Anni Kytömäki
Kuvat Panu Härmävaara

Luonnonperintösäätiön tukiyhdistys Ikimetsän ystävät ry. järjesti Tampereella, Vanhan kirjastotalon Musiikkisalissa sunnuntaina 23.4. tapahtuman "Kirjailijat ja metsä". Esiintyjinä tapahtumassa olivat proosan taitaja Leena Lehtolainen ja runoilija Risto Rasa. Heitä jututti yhdistyksen hallituksen uusi jäsen, toimittaja Laura Rantanen. Tunnin mittainen keskustelu käsitteli luontoa; kirjailijat kertoivat omasta luontosuhteestaan a siitä, millainen rooli luonnolla heidän teoksissaan on.

 

Kirjailijat ja metsä

Huhtikuun 23. päivänä Tampereella oli jo varsin keväistä. Ihmiset etsiytyivät kohisevanTammerkosken äärelle ja lumesta vapautuneisiin puistoihin. Poikkeuksellisesti luonnon lähelle oli kuitenkin mahdollista päästä myös sisätiloissa: Ikimetsän ystävät ry. järjesti Vanhalla kirjastotalolla Kirjailijat ja metsä -tapahtuman, ja saliin kokoontui tilantäydeltä luonnosta ja kulttuurista kiinnostunutta väkeä.

Esiintyjinä tapahtumassa olivat proosan taitaja Leena Lehtolainen ja runoilija Risto Rasa. Heitä jututti yhdistyksen hallituksen uusi jäsen, toimittaja Laura Rantanen. Tunnin mittainen keskustelu käsitteli luontoa; kirjailijat kertoivat omasta luontosuhteestaan ja siitä, millainen rooli luonnolla heidän teoksissaan on.

Rasan ja Lehtolaisen pääasialliset työmaat – lyriikka ja jännityskirjallisuus – ovat varsin kaukana toisistaan. Äkkiseltään ajattelisikin, ettei kirjailijoilla ole mitään yhteistä. Lajitoveruus alkoi silti hahmottua jo tilaisuuden ensi hetkillä, kun yleisö sai kuulla luontoa sivuavia otteita Lehtolaisen romaaneista ja Rasan metsärunoja.

Luonto teoksissa

Kumpaisenkin kirjailijan tuotannosta välittyy asiantuntemus, perehtyneisyys luontoon. Havainnot saatetaan lukijoille kuitenkin eri keinoin. Lehtolaisen luontokuvaukset ovat lyhyitä: lause siellä täällä tuo syvyyttä ja tunnelmaa tarinaan. Satunnainen linnunlaulu ujuttautuu päähenkilön korviin kesken murhatutkimuksen. Rikospoliisi huomaa kangasmaitikat metsän reunassa siinä missä todisteaineistonkin. Lehtolaisella luonto sekoittuu juoneen pisaroittain, kuin muistutuksena ympäröivästä maailmasta – siitä, että on täällä muitakin kuin ihmisiä.

Rasan runot puolestaan poreilevat luonnossa miltei kauttaaltaan. Tikka soittaa kelokitaraa, kaikupohjana koko harju – nämä säkeet saavat harjuilla retkeilleet heti kuulemaan mielessään palokärjen kevätaamuisen rummutuksen. Rasa raportoi ilmiöistä, jokapäiväisistäkin, omintakeisin sanoin. Tuore runoilmaisu muuttaa luonnon pienet tapahtumat yllättäviksi, joskus satumaisiksikin.

Realistinen Lehtolainen ja romanttinen Rasa? Ehkä, mutta ”runollista haihattelua” ei runoissa esiinny. Ylipäätään kummankaan teoksista ei satu silmiin luonnontieteellisiä erheitä. Kaunokirjallisuudessa tämä on merkittävä saavutus: vaikka kirjailijat yleensä tekevät kunnollista taustatyötä, saattaa esimerkiksi historiallisten romaanien luontokuvauksiin silti eksyä kasvi- ja eläinlajeja, jotka on tosiasiassa tuotu Suomeen vasta paljon kuvattua aikakautta myöhemmin.

Maahan juurtuminen

Rasan ja Lehtolaisen luontotietous on peräisin jo lapsuudesta. Rasa asui Vaasassa ja viehättyi Merenkurkun rannoista pysyvästi. Runoilijan nykyinen kotiseutu, Somero, on lähellä sekä Varsinais-Suomen ikiaikaisia viljelymaita että alkuperäisluonnon rippeitä, kuten Torronsuon kansallispuistoa. Alun perin Rasa liikkui maastossa lintumiehenä, mutta vuosien myötä luontoharrastus on laajentunut; nykyään hän usein vain ”on” luonnossa, kävelee ja tarkkailee kaikkea.

Lehtolaisen luontosuhde kutoutui lapsena isän kanssa retkeillessä. Opiskeluaikoina hän viihtyi kaupungissa, mutta sitten rauhallisemmat seudut alkoivat houkutella yhä enemmän. Vuosituhannen vaihteessa perhe muutti Inkooseen, Degerbyhyn, meren ja metsän äärelle. Siellä Lehtolainen kulkee luonnossa, kuntoilee ja – kuten Rasakin – vain oleskelee, innostuu kevään ensimmäisestä leskenlehdestä ja pajunoksien loputtomista värisävyistä. Lehtolaisen puheesta kuulsi luja kiintymys kotimaisemaan ja ilo siitä, että saa elää mukana vuodenajoissa. Haja-asutusalueella ihminen ja
hänen rakennelmansa ovat sivuosassa, kuriositeetteina maan tuoksujen, tuulten, puiden ja kukkien kirjon keskellä. Kaupungissa tilanne on päinvastainen.

Sanoma esille vaivihkaa

Kun nykyään keskustellaan luonnosta, käsitellään väistämättä myös tuhoa ja uhkia. Ammattikirjoittajilla on tilaisuus tuoda julki huolensa luonnon tilasta ja esittää ratkaisumalleja. Intomieltä ja suoraa propagandaa tämän päivän kirjailijoiden ei kuitenkaan ole tapana suosia. Palopuheiden sijasta luotetaan siihen, että itse tarina – henkilöiden luonnekuvat ja tapahtumat – puhuvat puolestaan.

Lehtolainen on sijoittanut teostensa tapahtumat usein ihmistoimien vaarantamien ympäristöjen liepeille. Rakentaminen, hakkuut ja meren saastuminen hiipivät osaksi tarinaa. Luonnonsuojelu tulee mukaan itsestään, ihmisten arkisena selviytymiskeinona – sanelupolitiikasta ei ole kyse. Lehtolainen puuttuu näkemiinsä vääryyksiin kirjoittamalla, mutta tekee sen hienovireisesti.

Rasan runoissa luontoon harvoin kohdistuu konkreettista uhkaa. Runoja pystyykin lukemaan vain tunnelmakuvina ja kielellisinä makupaloina. Jää lukijan varaan, syveneekö tulkinta, hahmottuuko sanojen takaa luonnonsuojelumieltä: jos Rasan tuotanto saa lukijan silmät tarkentumaan oman lähiympäristön luonnonilmiöihin, niiden tulevaisuus ehkä alkaa askarruttaa, pelottaakin, aiempaa enemmän.

Harriet Beecher-Stowen Setä Tuomon tuvasta lähtien on esimerkkejä siitä, miten kaunokirjallisuus on verkalleen muuttanut maailmaa. Prosessi etenee kuitenkin yhä nihkeämmin: monet taitavastikinlaaditut mielenilmaukset hukkuvat kirjojen tulvaan. Ne, jotka sattuvat lukemaan painokseltaan pienen teoksen, ovat usein jo valmiiksi ”samaa mieltä”. Kirjailijat ja metsä -tilaisuudessa Rasa näin ollen suhtautui varauksellisesti runon voimaan asennekasvattajana.

Terveiset luonnon puolustajille

Lehtolainen ja Rasa ilmaisivat myötämielensä luonnonsuojelutyölle, tarvittaessa suoralle toiminnallekin. Lehtolainen kertoi esimerkin omasta aktivismistaan: Kun perhe oli asettunut Inkooseen, kävi ilmi, että läheistä Kopparnäsin aluetta uhkasi esimerkiksi rakentaminen. Paikalliset polkaisivat pystyyn kansanliikkeen, joka lopulta onnistui tavoitteessaan melkein täydellisesti; Uudenmaan virkistysalueyhdistys ry. hankki omistukseensa suurimman osan ainutlaatuisesta alueesta. Niemi jää täten kaikkien luonnonystävien retkeilymaastoksi, ja myös vaateliaan lajiston elinmahdollisuudet säilyvät. Lehtolainen totesikin, että kansalaisaktivismia tarvitaan: ilman paikallisten puuttumista asiaan Kopparnäs olisi menetetty.

 

Kirjailijat ja metsä 01

Kirjailijat ja metsä 02

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjailijat ja metsä 03
Kirjailijat ja metsä 04

 

 

 

 

 

Kirjailijat ja metsä 06

Kirjailijat ja metsä 06

 

 

 

 

 

Kirjailijat ja metsä 08
Kirjailijat ja metsä 09

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjailijat ja metsä 10
Kirjailijat ja metsä 11

 

 

 

 

 

Kirjailijat ja metsä 12